päävalikkoon

   



M I K K O  Y L I N E N


    

Kuvat ovat linkkejä suurempiin teoskuviin

  

      

    

Havahduin kuvataiteeseen melko myöhään. Aloin opiskella maalaamista omin päin vasta noin parikymppisenä, kun en ilmeisesti keksinyt parempaakaan tekemistä. Harva taiteilija haluaa sulloa itseään mihinkään lokeroon, enkä minäkään, mutta jo alussa oli selvää, että olin surrealismiin taipuvainen. Tyylisuunta tuntui sisältävän samassa paketissa tärkeimmät niistä piirteistä, joita maalaustaiteessa arvostan: toisaalta arvoituksellisuus ja selittämättömyys, toisaalta visuaalinen selkeys ja kurinalaisuus. Sanomattakin olisi selvää, että Dalín ja Magritten tyyppisillä tekijöillä oli merkittävä vaikutus, mutta sanotaanpa silti.

Myöhemmin olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti yrittänyt pyristellä irti näistä vaikutteista — mahdollisesti turhaan, sillä usein edelleenkin surrealismi tuntuu tarjoavan parhaimman lähtökohdan maalauksen syntymiseen. Noudatan Dalín paranoiakriittistä metodia siten, kun olen nähnyt parhaimmaksi sen ymmärtää. Nykyisin painopiste on alkanut siirtyä selkeämmin paranoiasta kriittiseen vaiheeseen: tajunnanvirran pauhua ei ole tyystin vaimennettu, mutta vuo on kanavoitu paremmin tietoisia päämääriä palvelemaan.

Luulisin, että usein kuullusta uhosta huolimatta melko harvassa ovat yksilöt, joita muiden mielipiteet tekemisistään eivät kiinnosta tippaakaan. Silti lähtökohtani ovat pääsääntöisesti itsekeskeiset eikä minua erityisemmin innosta ruveta sutimaan teoksia pelkästään siitä syystä, että uskoisin niiden miellyttävän kaikkia miellyttäviä ihmisiä. Siksi toisinaan maalauksiini saattaa ilmestyä suorastaan luotaantyöntäviä hahmoja, joiden en kuvittelekaan päätyvän kovin monen konttorin komistukseksi. Monesti on niin sanotusti tullut maalattua piruja seinille. Toisaalta annan itselleni luvan maalata vaikka kukka-asetelman, hedelmäkorin tai peltomaiseman, jos siltä tuntuu. Kovin usein ei ole tuntunut.

Vaikka luonnosteluvaiheessa alitajunnalla olisi suurikin rooli, varsinainen maalaus lähes poikkeuksetta syntyy vain huolellisen valmistelun seurauksena. Mikään impulsiivinen irrottelu ei kuulu toimenkuvaani. Käytännössä maalaamiseni onkin yleensä mekaanista värittämistä, työltä maistuvaa työtä, epäonnistumisen pelkoa, itkua ja hammasten kiristystä. Mutta muutoin ihan mukavaa hommaa.

Aiheet maalauksiini saan yleensä joko puhtaasti kuvallisesta ideasta, jonka lähde saattaa jäädä itsellenikin hämäräksi, tai siitä, että on olemassa jokin kuvitusta vaativa asia. Sellainen saattaa olla vaikkapa jokin yhteiskunnallinen epäkohta - joten aiheiden loppumista tuskin tarvitsee pelätä. Myös jokin filosofinen tai teologinen kysymys voi pakottaa tarttumaan siveltimiin.

 

Mikko Ylinen